torstai 27. lokakuuta 2011

Kopiontia...

... ja omaa designiä.


Nappasin jonkinlaista ideaa Korventien blogista tuollaiseen pipoon...

(Tämä on taas niitä, kummitytöt ja muut lapset menkööt peiton alle piiloon postauksia.)



Tein sen mustalla seitsemällä veljeksellä ja kuvioksi polkua kaksikerroin. Värit on iloiset, eikö? Kuvio ei ole ihan niin hieno kuin Korventien taiturilla, mutta en voinu kattoa mallia ku en ollut netin ääressä.




Ja pipostahan tuli siis liian pieni, niin tein sitten toisenkin. Siitä ei ole nyt kuvaa. Sitten tein lapaset, yritin tuon pienemmän kokoiset, mutta tulikin aikuisen kokoiset. Tein sitten pienemmätkin. Eli kaverille kans. Pikkukaverille ja isommalle. Tosiaan, nyt kuva vain tuosta ensimmäisestä lakista, pitää lisätä muista kuva, kunhan saan kameran ja kuvattavat tuotteet samaan tilaan hetkeksi.





Otsikon lupaamaa designiä on viime viikonloppuna ensiesiintymisensä saanut keltainen leninkini.




Kangas on aitoa vintagea, ostettu torilta suurkirppikseltä entisiltä omistajilta. Herttaisia vanhoja tätejä, jotka myivät pilkkahintaan hienoja vanhoja kankaitaan. Isona minustakin tulee sellainen... toivottavasti!


Malli on oma, mukailee ehkä hieman jotain kaksikymmentäluvun tyyliä...



Kolmanneksi kuvaksi laitan huvittavan kuvan kylppärin puolelta... Viesti hammastahnaputken sisällä asuvalta kivalta pikku keijulta?  


tiistai 4. lokakuuta 2011

Onnistumisen iloa...

lauantaina.

Reippahasti kävi askelet lakanoitten kanssa pyykkikoneelle ja täkin kanssa parvekkeelle. Näin alkoi iloinen ja onnistumisten täyttämä puuhastelupäivä. Koko päivän touhusin niin paljon, etten enää muista kaikkea. Yritän lukijoitteni iloksi muistella joitakin sattumia.

Kaunis on tämäkin Taisto katsoa
Sisareni saavuttua perjantaina kävimme varaamassa akvaarioliikkeessä taistelukalan. Innostuksen vallassa lähdimme hakemaan tuota komistusta. Liikkeesä marssin määrätietoisesti sen akvarion luo, jossa kala oli edellisenä päivänä ollut. Ilokseni huomasin, että kala oli hävinnyt ja varattu-lappu oli siirretty vieiseen akvaarioon, jossa majaili possun värinen lajitoveri. Hetken rauhoituttuani pyysin myyjää apuun ja selitin varanneeni kalan, jota ei enää ole. Hetken asiaa selvitettyään myyjä totesi, että joku asiakas on siirtänyt lapun saadakseen minun varaamani kalan. Harmini niellen valitsin seuraavaksi kauneimman yksilön ja suunistin kotiin jatkamaan askareitani.




Laitettuani ruuan aloin kuoria omenoita hilloa varten. Edellisestä hillosta tuli marmelaadia ja nyt halusin tehdä hilloa. Kuorin 2,5 kiloa omenoita, pilkoin ne ja laitoin kattilaan hiljaiselle nuotiolle kiehumaan. Seuraavassa elämässä toivoisin omistavani hieman suurempia kattiloita, että omenoiten ei tarvitsisi ahdistua.










Peittopyykki
Kun omenat olivat turvallisesti kiehumassa päätin petata petini. Selvisi, että lintuystävämme oli käyttänyt peittoani wc:nä. Tästä ilostuneena ryhdyin pyykkäriksi. Ain laulain työtäs tee niin ulostekin liukenee. Ei pienestä keltaisesta läntistä pidä välittämän. Vieraspeitto käyttöön ja oma kuivumaan.



 Nyt hillontekele oli siinä vaiheessa, että piti lisätä kilo hillosokeria. Sokerin lisättyäni painuin suihkuun ja totesin, että hillo purkautuu kattilasta erinomaisen hyvin. No, onneksi olen niin salaman nopea, että jotain sain pelastetuksi. Totuuden nimissä joudun kiittämään asuintovereitani suunnattoman hyvästä reaktiokyvystä ja oma-aloitteisuudesta katastrofitilanteessa.

Puuhakkaan päivän jälkeen voin ilolla jäädä odottelemaan maistiaisia hillosta. Positiivisena henkilönä tiedän sen onnistuneen erinomaisen hyvin. Haasteena on säilyttää kielensä nautinnon hetkinä.

Memento mori...

taidetta!


Eli suomennettuna; "muista, että olet kuolevainen".

Tästä aiheestahan minulla on jatkuvasti esillä taideteoksia!




Teoksiini liittyy usein vahvaa symboliikkaa elämän haavoittuvuudesta ja kuoleman jatkuvasta vaanimisesta nurkan takana.

Perinteisessä memento mori -taiteessa on käytetty stereotyyppisiä kuoleman symboleja, esim. lakastuneita kukkia, peilejä, kynttilöitä, pääkalloa... kaikkea mikä muistuttaa meitä omasta katoavaisuudestamme.




Kysehän ei ole siitä, että en vain muista kastella kukkiani tai heittää niitä niiden kuoltua biojätteeseen... :)


maanantai 3. lokakuuta 2011

Kirjansidonta etenee...

hitaasti mutta varmasti!

Pitkin viikkoa aina kun olen malttanut pysähtyä hetkeksi paikalleni, olen vienyt kirjansidontaprojektiani eteenpäin. Teen kahta "roskapaperikirjaa" ja muutamaa väripaperikirjaa.

Löysin kätköistäni hempeän pastelleja värillisiä papereita kunnon nipun - ja kummilapsille nyt varoituksen sana, ei kannata lukea tätäkään blogikirjoitusta jos uskoo vielä erään tietyn valkopartaisen miehen tonttuineen oikeasti kustantavan ja tuottavan kaiken sen lahja/tavaramäärän mikä jouluaattoisin jaetaan kaikille maailman kilteille lapsille (ja aikuisille).

Enää kaksi ja vähän päälle kuukautta niin on taas se aika! Odotavin mielin... Näin täti-ihmisenä on mukava kerryttää tuonne kaappien perille jo heinäkuusta lähtien kaikenlaista kivaa vastaisen varalle, uskotkos sen?




Kirjansidontaraportti:

Taittelin ensin paperit kuitusuunnaan mukaan kahtia ja niputin vihkoiksi.
Vihko= neljä arkkia. Kuitusuunta= mystinen juttu.




Leikkasin kaverin leikkurilla vähän nätimmät reunat vihkoihin. Muuten sisemmät olis aina tulleet ulommaksi kuin päällemmät u see.




Pistin merkkejä vihkoihin, yritin kaikkiin suht. samoihin kohtiin. Järeällä mattoveitsellä iskin reiät merkkien kohdalle, niin että keskiaukeamillekin näkyi edes pienet viillot.

Jossain välissä lisäsin päällimmäisen ja alimmaisen vihon päälle ns. etulehtipaperit vähän tukevammasta paperista ts. kartongista.
Etulehtipaperi= se yleensä tyhjä aukeama/ sivu kirjan alussa ja lopussa, millä käytännössä liimataan kannet sivuihin.

Sitten otin neulan ja lankaa.
Kirjansidontalanka= minun tapauksessani keltainen tikkauslanka, mihin yritin saada vahapintaa tuikkukynttilän kyljestä.




Ompelin luultavasti kaikkia kirjansidonnan opettajan oppeja rikkoen nippuja yhteen siks sak sokkelos vaan, solmuja sinne tänne.

Kun kaikki vihkot (suoraselkaisessä kirjassa mieluiten enintään kymmenen) yhteen olivat ommellut lisäsin liimaa. Ai niin, olin laittanut sinne noita lakananpalasia (ne taisi olla pintinauhoja). Laitoin niihinkin liimaa. Pistin hetkeksi painon alle =liisteripullo).
Kirjansidontaliima= joku sanoi että joku oli sanonut että kun laittaa liisteriä ja erikeeperiä puolet ja puolet, niin syntynyttä seosta voi käyttää kirjansidonnassa. Tiedä häntä sitten, vähän tuhraamiseksi meni, mutta onhan siitä jo monta vuotta kun tein tätä hommaa viimeksi. Hurjien postikulujen vuoksi en raskinut tilata netistä löytämältäni sivustolta oikeaa kirjansidontaliimaa.




Tein kirjoihin hienot kapiteelit trikoosta. Ne on vaan koristeet, piste iin päälle ja nyrkki silmään. Kapea rullautuva trikookaistale trikookäänteen alle, leikataan kuivuttua juuri kirjan selän levyiseksi. Liimataan paikalleen. Kapiteeli= liimainen kangaskappale, joka töröttää kirjan ylä- ja alalaidassa, ei mainittavaa funktiota, voi tosin tuoda väriä kirjaan.




Ja ai niin, kirjanmerkkinauhat (tässä tapauksessa kokoelma eri lähteistä peräisin olevia satiininauhoja [nuken kastemekosta jäi sinistä, neulepaitojen hartioista ihanaa keltaista jne]) pistettiin (liimattiin) paikalleen ennen kapiteelin kiinnittämistä.




Sitten leikkasin kannet, pääty jostain vesivärivihkon kannesta, kannet paksusta kolmen millin konepahvista. Yhdistin päädyn kansiin ns. yhdistelmäpaperilla. Voinen mainita, että em. paperi menee helposti rikki jos laittaa liikaa liimaa. Se vaan syöpyy puhki kun sitä liimaa sutii vasta viidettä kerrosta, kummallista.




Asetin kirjan kansien väliin ja mittasin kannet oikean kokoisiksi ts. leikkasin ylimääräiset pois. (Mattoveitsi ja näppivoimat on kova juttu, isona hankin metalliviivottimen, niin ei ole niin suru katsoa miten muoviviivaimelle käy tässä hommassa. )




Leikkasin jostain kankaasta kannenpäällystysmateriaalia. Kaverin kätköistä löytyi tuollaista raitakuosia, mikä sopii mainiosti sivujen iloiseen värimaailmaan.

Sivelin liimaa sinne sun tänne ja länttäsin kansikankaan paikalleen. Tuhrasin liiman kans ja sen sellaista. Kai ne jotenkin tarttu kiinni. Levitin liimaa kansien sisäpuolille ja päätyyn ja niin iskin kirjan paikoilleen. Toivoin parasta ja pistin kirjan painumaan jonnekin kirjapinon tai sängynpäädyn alle. Minne milloinkin.

Pääosin olen tyytyväinen tähän urakkaan, kun lopulta aloin tulla toimeen tuon liimankin kanssa. Kuulemma ne liimatahrat on se juttu, että on käsintehtyä?




Lisäsin vielä pari kuvaa tähän tekstiin. Viimeisessä kuvassa on suttupaperikirjanen, joka on liimasta jäykkä, se kun on ensimmäinen kirjani kolmen vuoden tauon jälkeen niin tuntui että eihän sitä osaa enää mitään. Kannet on kuitenkin periaatteessa hienot, varsinkin helmet ja kukan varret. : ) Näillä mennään!

Tilataideteoksia ja neulontaa...

sik sak sokkeloks!

En osaa päättää mihin käsityöhön käyttäisin aikani, kun on niin paljon kaikkia kivoja vaihtoehtoja. Taidetta, käyttökäsityötä, joululahjoja...

Kaksivuotiaan kummitytön jalan kokoa olen yrittänyt viime päivinä arvailla. Neuloin jo nopsasti toisen sukan, sen parikin on kovaa kyytiä valmistumassa. Lempeän oranssit sukat valkealla ja ruskealla piristettynä. Lanka muistaakseni perinteistä seitsemää veljestä.




Olen pitkän ajan jälkeen löytänyt itsestäni ripauksen taiteilijaa. Teokseni "Kivetön metsä" saa tässä blogitekstissä ensi-iltansa.

Ihailkaa sen ylevää symboliikkaa! Teokseni kuvastaa postmodernin aikakauden ihmisen semanttisen mentaalista pyrkimystä kohti ns. suuria kertomuksia ja todellista oman itsen ja koherenssin tunteen hallintaa sisältäen samalla viitteen antikausaaliseen postkontekstuaaliseen intermetakonjunktioon, mikä välittyykin usein parhaiten juuri meneillään olevan, 2000-luvun, alku-, keski- ja jälkiekspressionistisen kauden töissä.


Taidettahan ei koskaan voi täysin selittää. Se miten työn tekijä itse näkee teoksen, on usein jotain täysin muuta kuin miten teoksen katsoja sen näkee. Niin on varmaan tässäkin työssäni. Kertokaa vapaasti työni herättämistä ajatuksista, niitä on aina mukava kuulla.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Tekemättömiä töitä...

ja vähän valmistuneitakin.

Kesällä aloitin nk. ikuisuusprojektin josta tässä tällä viikolla pääsinkin jo eroon. Se oli isoäidin neliöistä koottu peitto 7-vuotiaalle kummipojalle joululahjaksi. Ikävä kyllä lanka pääsi loppumaan jo 7,5 neliön jälkeen. Siinäpä sitten olikin ongelma että kutistuiko kunnianhimoinen projekti tyynyksi. Teddyä kun ei taida nykyisellään kaupasta enää löytyä. 

Vihdoin valmis
Onneksi on olemassa sukulaisia joiden varastoja voi aina käydä penkomassa. Tosin kaikki saamistani langoista eivät olleet Teddyä, mutta ei se mitään, kyllä ne hyvin kävivät tähän sekalaiseen seurakuntaan josta peitto koostui. Ja lankojen luovuttaja oli tyytyväinen että pääsi eroon jämistään (varmaan siksi että voi käydä ostamassa tilalle uusia).

 Kolmesta neliöstä meinasi jäädä vaille, mutta ystäväni nurkista löytyi sopivaa värisävyä ja niin tämä lopulta valmistui. Olen ystävien nurkiin päässyt jo aikaisemminkin tutustumaan, kun viime keväänä villatakki meinasi tyssätä yhteen puuttuvaan hihaan ja kaulukseen. Kiitos heille!! :) Pitäisi ilmeisesti olla ajoissa ostamassa kausilankoja.


Harmi, kun kesällä erehdyin Anttilan lankaosaston alennusmyynteihin vaikka ajattelinkin ensin päästä entisistä langoista eroon ennen uusia. Varmaan toivotonta moinen. Siispä varastoni vaan kasvavat vaikka kovasti yritänkin neuloa. Aika ei vaan ihan kaikkeen riitä mitä haluaisi tehdä.

Varmaankaan en ole ainut sellaisen ihmislajin edustaja, joka kyllä mielellään tekee toisen parin mutta sen parin toisen puoliskon tekeminen on niin rankkaa ja hankalaa ja niinpä niitä projekteja on kesken. Yleensä ihmisillä on kaksi jalkaa ja kaksi kättä (niin minulle on koulussa opetettu) ja sukkia ja lapasia pitää tehdä aina kahdet. 

Luin jostain lehdestä että on olemassa sellaisiakin jotka tekevät aina entisen loppuun ennen kuin aloittavat uuden. Sisareni kanssa tulimme siihen lopputulemaan että heidän täytyy olla jotenkin hassuja. Mutta mikäli joku tähän kykenee, niin nostan hattua!

Kaikkea sekalaista
Osa on nappia vaille valmiita, osa jotain pientä päättelyä, mutta on seassa valmistuneitakin kappaleita. Enää puuttuu kenelle ne antaisi.